Tiedän, että jonkun näytelmän nimi oli toi sama. Tais olla Shakespierea(kirjoitinko oikein?) mutta mä en jaksa nyt välittää. Eikä tässä edes ole kesä??
Osa 1 – Lähtöpäivä
Mitäköhän tästä oikeasti tulee. 60 nuorta laitetaan viikoksi keskelle ei mitään, mä säälin ohjaajia. Heti kun oltiin saatu kamat bussiin, Jenni ja Linda alkoivat valittaa miten selviäisivät kokonaisen viikon ilman tietokonetta ja kasvohoitoja. Että oli naurettavaa. Ei yhdestä viikosta tarvitse tehdä niin suurta numeroa.
Eli Kaikumäen yläasteen (meidän koululla on naurettava nimi) 9. luokkalaiset lähtivät viikoksi leirikouluun. Kaikki kolme luokkaa opettajineen ja oppilaineen. Ei mulla mitään kokonaista viikkoa vastaan ollut, sainpahan nähdä Janin joka päivä, mutta joillekin se oli katastrofi. Esimerkiksi A: luokan Ville oli kauhuissaan, kun sai kuulla ettei leirillä ollut mahdollista ottaa omaa elokuvateatteriaan mukaan, Villellä on kannettava versio. Se on riippuvainen elokuvien katselemisesta ja niiden arvostelemisesta.
Mä menin bussissa tietenkin istumaan Dianan viereen. Susanna istui meidän takana. Diana on mun sisko, oikeastaan kaksoissisko, mutta me ollaan aika erinäköisiä, varsinkin kun mä värjäsin hiukseni punaisiksi. Diana on mua minuutin vanhempi, ja se käyttäytyy kuin isosisko, vaikka me ollaan samanikäisiä. Diana on mun bestis, Susanna ei oo bestis, mutta hyvä kaveri kuitenkin. Kaikki pojat ryntäsivät heti bussin takaosaan, mä en tajua mikä pakkomielle niillä on istua takana, me kolme istuttiin aika keskellä bussia, joten kuultiin hyvin mistä pojat puhui. Me kolme ei oikein tultu toimeen muiden tyttöjen kanssa, niihin kaikkiin oli iskenyt yksi asia. Teini-ikä. Kaikki mun kaverit, jotka mä olen tuntenut eskarista lähtien, on muuttunut aivan samanlaisiksi kuin Jenni ja Linda oli jo kolmannella luokalla. Ulkonäkö on tärkein, itsellä sekä pojilla. Sitten tulee vaatteet, joka päivä pitää olla eri vaatteet ja aina pitää olla muodinmukainen. Älytöntä.
Heti, kun bussi oli lähtenyt liikkeelle ja koulu jäi taakse, tytöt kaivoivat suoristusraudat esiin ja alkoivat suoristaa hiuksiaan. Opettajat eivät tietenkään huomanneet, koska istuivat edessä. Diana selitti jostain vaikeasta matikantehtävästä Susannalle. Mä kaivoin kirjan esiin ja aloin lukemaan sitä.
Uppouduin kirjaan niin, että en edes huomannut kun bussi pysähtyi huoltoasemalle. Muut lähtivät ja mä jäin lukemaan kirjaa bussiin, opettajat ei viitsinyt sanoa mulle mitään.
Mä hätkähdin kun joku laski kätensä mun olkapäälle.
”Etkö sä aio mennä jaloittelemaan?” Voi ei, voi ei. Miksi juuri tän tyypin piti jäädä bussiin. Mä käännyin katsomaan ja kohtasin Janin kasvot.
”Mä…uppouduin tähän kirjaan vähän liikaa”, mä sanoin ja arvasin että punastun kohta.
”Mikä kirja?” Jani kysyi ja luojan kiitos, otti kätensä pois mun olkapäältä.
”Alyson Noelin Punaiset tulppaanit. Ihan uusi kirja. Sori, mä haluaisin pois tästä bussista ja sä olet vähän tiellä”, pakotin itseni sanomaan ja Jani väisti. Mä menin ulos ja hengähdin helpotuksesta. Mä iloitsin liian aikaisin, Jani tuli nimittäin perässä.
Mä suorastaan juoksin huoltoasemalle, ja Diana ja Susanna tuli ovella vastaan. Niillä oli kädessä suklaapatukkoja.
”Mikä sulla on?” Diana kysyi ja näki sitten Janin joka oli kaukana mun takana. ”Ahaa.”
”Älä sano mitään, mitä noi suklaapatukat maksaa?” kysyin.
”Viisi Marsia maksaa kaksi viisikymmentä. Me mennään jo”, Suski sanoi ja mä aloin kaivella rahoja taskustani mennessäni tiskille.
”Ööö, viisi Mars-patukkaa”, mä sanoin keski-ikäiselle naiselle, jolla oli esiliina päällä. Muita tyttöjä ei näkynyt, ne oli varmaankin rynnännyt heti vessaan korjaamaan meikkiään.
”Se tekee kaksi viisikymmentä”, nainen sanoi. Mä ojensi rahat, nappasin patukat ja lähdin takaisin bussille. Mun onnekseni, Jani ei ollut vielä tullut ja mä istuin Dianan viereen.
”Mitä oikein tapahtui sun ja Janin välillä?” Suski alkoi heti udella.
”Mä jäin tänne lukemaan, ja se vaan tuli ja kysyi aionko mä mennä jaloittelemaan. Mut ei jooko puhuta siitä?” mä sanoin sillä bussi alkoi pikku hiljaa täyttyä.
”Okei.”
Matkaa kesti vielä kaksi tuntia, mä ehdin kirjan puoli väliin asti. Se kirja oli oikeasti hyvä. Mutta sitten mä jouduin sulkemaan sen ja menemään ”tutustumaan” leirialueeseen. Ihan kuin mä en olisi ollut täällä ennenkin. Leirikeskuksessa oli neljä rakennusta. Ruokala, jossa oli myös biljardipöytä. Rannassa oli sauna, jonne majoitettiin yleensä osa tytöistä. Sitten oli vanha rakennus, rapistunut puutalo, jossa oli kaksi kerrosta. Ja sitten yksikerroksinen uudempi talo, jossa oli oleskelutila ja siellä telkkari.
Kun me oltiin kannettu tavarat ruokalaan ja kaikki kokoontui sinne, Lotta puhui. Lotta oli seurakunnan nuorisotyöntekijä, se oli melkein aina meidän leirikoulussa.
”Minun nimeni on Lotta, jos joku ei sitä vielä tiedä. Osallistun teidän kanssanne ohjelmaan. Ensiksi kaikille tiedoksi, rannalle ei mennä ilman aikuista. Jonkun on oltava aina mukana. Ja sitten onkin Oton vuoro”, Lotta selosti.
”Selvä, kuten tiedätte, täällä on kolme rakennusta johon majoitamme teidät. Saunaan menevät B:ltä Jenni, Linda, Henna sekä C:ltä Janika ja Hertta”, Otto, A:n luokanvalvoja sanoi.
”Eiii!” Jenni ja Linda huusivat samaan aikaan. ”Meidänhän piti päästä uuteen rakennukseen!”
”Valitan tytöt”, Otto sanoi. ”Vanhaan rakennukseen menevät A:n pojat, B: pojista Jaakko, Kimmo, Jesse ja Miro, C:n pojat, A:n tytöistä kaikki paitsi Hanna, Maija ja Elisa sekä C:n tytöistä Anna, Minttu ja Senni”, Otto sanoi. Mä pääsisin uuteen rakennukseen!
”Uuteen rakennukseen A:n tytöistä siis Hanna, Maija ja Elisa, B:n tytöt paitsi Jenni, Linda ja Henna, B: pojista Jani, Lasse, Teemu ja Tapio sekä loput C:n tytöistä”, Otto sanoi. ”Ovissa on laput, joissa lukee ketkä ovat missäkin huoneessa. Voitte mennä.”
Mä, Diana, Suski ja Iines nukuttiin huoneessa numero kaksi. Ja arvaa kuka nukkui kolmosessa. Tietty Jani, Lasse, Tapio ja Teemu. Jo tulisi mielenkiintoinen leirikoulu. Iines, meidän huonekaveri, oli ihan ok. Se ei kiinnittänyt ulkonäköönsä niin paljon huomiota kuin muut, mutta kyllä sekin katsoi tarkkaan mitä päällensä laittoi. Se purki matkalaukkuaan (ajatelkaa, matkalaukku!) ja viikkasi vaatteet siististi vaatekaappiin.
”Okei, kuka nukkuu ylhäällä?” mä kysyin. Huoneessa oli kerrossängyt.
”Mä!” Diana sanoi ja kapusi heti toiseen sänkyyn. Suski katsoi mua ja Iinestä odottavasti, se pelkäs korkeita paikkoja.
”Jos te ette haluu, niin mä nukun sitten toisessa”, sanoin ja Suski hengähti. Sen huulet muodosti sanan kiitos. Kaivoin rinkastani petivaatteet ja aloin petaamaan sänkyä. Ovelta kuului koputus.
”Haloo?” kuului pojan ääni ja samassa Diana kapusi alas ja meni avaamaan oven. ”En kai mä keskeyttänyt mitään?” Lasse kysyi kun Diana heittäytyi sen kaulaan.
”Et toki. Tavaroiden purkua vain”, mä sanoin. Suski ja Iines hiljeni. Ne ei ollut tottunut Dianan ja Lassen suhteeseen. Lassehan ramppasi meillä koko ajan. Huoneessa oli vaivautunut hiljaisuus.
”Onko teidän huone jo nyt kaaoksen vallassa?” mä kysyi Lasselta keventääkseni tunnelmaa. Lasse virnisti.
”Ei ainakaan vielä. Jani ja Tapio sekoittaa sitä kylläkin suurella urakalla”, Lasse sanoi. Diana antoi Lassen poskelle äänekkään pusun.
”Mennäänkö ulos? Tytöt on vähän vaivaantuneita”, mä kuulin Dianan kuiskaavan Lassen korvaan. Lasse hymyili ja ne meni ulos käsi kädessä. Se on oikeastaan aika söpöä.
”Yäk”, Iines sanoi heti kun ovi oli sulkeutunut. ”Miten ne voi olla noin liimaantuneita toisiinsa? Ja nehän on vasta 15.”
”Iines hyvä, sitä kutsutaan rakkaudeksi. Ootko sä koskaan edes ollut ihastunut johonkin?” Suski kysyi Iinekseltä, joka nyrpisti nenäänsä.
”Mä olen liian nuori ihastumaan saati sitten rakastumaan”, Iines sanoi. ”Mun mielestä voi seurustella vasta kun on täyttänyt 18.”
Voi veljet. Tästä tulisi vielä pitkä, pitkä viikko.
Kun kello tuli kolme, me mentiin ruokalaan välipalalle. Diana ja Lasse istui siellä, Janin, Teemun ja Tapion kanssa. Diana viittilöi, että me istuttaisiin niiden kanssa. Voi ei. Mä istuin Teemun viereen ja Suski istui mun toiselle puolelle. Siinä me sitten istuttiin, mä vilkaisin aina välillä Jania, joka mun onnekseni istui toisella puolella pöytää. Olisin ollut ihan punainen, jos se olisi istunut mun viereen. Miksi juuri mun piti ihastua siihen tyyppiin, johon mulla ei ollut mahiksia. Jani ei varmaan oikeasti vilkaise mua kahtakaan kertaa. Se jos mikä masentaa, varsinkin kun Dianalla on poikaystävä.
Oikeastaan mä ja Diana asutaan eri perheissä. Meidät annettiin adoptoitaviksi heti, kun me synnyttiin, koska meidän äiti oli silloin vasta 15-vuotias. Meidät sijoitettiin eri perheisiin, mutta me saatiin pitää äidin sukunimi. Mä olen asunut aina samalla paikkakunnalla, mutta Diana ja sen perhe muutti jonnekin länsi – Suomeen. Mulle kyllä kerrottiin jo viisivuotiaana, että oon adoptoitu ja että mulla on jossain sisko. Mä aina illalla toivotin mun siskolle hyvää yötä. Kuitenkin, kun me oltiin 10-vuotiaita Diana muutti takaisin tänne, eikä sen vanhemmat todellakaan tiennyt, että tyttö, joka kovasti muistutti ulkonäöltään sitä, olikin sen kaksoissisko. Meidän vanhemmat oli aika järkyttyneitä, kun ne sai sen selville. Me molemmat nimittäin kerrottiin toisillemme täysin samanlaisia tarinoita.
”Camilla, ootko sä hereillä?” Diana heilutteli kättään mun edessä. Samassa mä huomasin, että muut oli jo noussut ylös ja mä tuijotin tyhjyyteen.
”Joo. Mitä sä oikein sanoit?” kysyin.
”Eli et. Me mennään uimaan, tuutko säkin?” Suski kysyi multa katsoen mua kuin hullua.
”Joo, käydään vaihtamassa uikkarit päälle”, mä sanoin ja se oli sitten menoa.
Kun me vartin kuluttua käveltiin rantaa pyyhkeet ympärillä, mä näin miten pojat alkoivat tehdä pellehyppyjä veteen. Niin millä luokalla me oikein oltiinkaan? Lotta ja Rosa istui penkillä ja katsoi hymyillen poikien menoa.
”Kuka vikana vedessä on mätämuna!” Diana huusi yhtäkkiä niin että sai poikien päät kääntymään. Diana heitti pyyhkeen sivuun ja Suski seurasi perässä.
”Oottakaa mua!” mä huusin ja sain ne nopeasti kiinni, koska pehmeässä hiekassa on hankala juosta. Me juostiin rinta rinnan veteen ja vesi roiskui vähän valvojienkin päälle. Ja sitten mä heittäydyin veteen.
Kun mä uin, niin mä unohdan kaiken muun. Mä voisin ikuisuuden vain uida ja uida. Enkä mä väsyisi koskaan. Mä sukelsin oikein pitkälle ja kun tulin pintaan, mä huomasin, että olin ainakin sadan metrin päässä muista ja mun jalat ei enää ylettänyt pohjaan.
”Camilla, tuu jo takaisin!” Diana huusi ja mä lähdin klooraamaan niitä kohti. Oho, mun sukellus taisi tosiaan olla aika pitkä, kun paluumatka rantaan tuntui ikuisuudelta. Rannassa mä kohtasin Suskin ja Dianan, joka oli kaivautunut Lassen kainaloon. Jani oli kauempana vähän vaivaantuneen näköisenä.
”Miten ihmeessä sä teit ton?” Lasse kysyi heti multa.
”Toi onkin tollainen sukeltelija. Ei sille voi mitään, että sen isä on uimari”, Diana sanoi ja Jani astui askeleen eteenpäin.
”Sori, mutta miten niin sen isä? Ettekö te ookaan kaksosii?” Voi että kun Jani oli söpö, kun se kyseli tuollaisia.
”Ollaan me, mut meidän oikeat, siis biologiset vanhemmat on jossakin kaukana tuntemattomassa. Meidät adoptoitiin eri perheisiin, ja sit me löydettiin toisemme uudestaan kymmenen vuotta myöhemmin”, mä selitin Janille.
”Aijaa, okei sitten”, se sanoi ja mä luulin nähneeni punan sen kasvoilla. Oi, kun se oli söpö.
”Sä voit kysyä Camillalta, jos kiinnostaa. Se tietää siitä jutusta enemmän”, Diana sanoi ja arvasin, että mä punastuin.
Illalla, kun kaikki olivat ruokalassa syömässä iltapalaa, Lotta nousi seisomaan. Kaikki automaattisesti katsoi sitä.
”Ja muistakaa, että hiljaisuus on kymmeneltä. Kello on nyt puoli yhdeksän. Ja huomenna herätys tasan kello kahdeksan.”
Pitkä huokaus. Kuka oikeasti jaksaa nousta siihen aikaan?
”Toivottavasti lauantainen disko ajaa teitä eteenpäin. Nimittäin, nyt kymmenen voisi ilmoittautua auttamaan sen järjestelemisessä. Lista on tässä”, Lotta heilutteli kädessään paperia. Mä en tullut tänne tekemään hommia. Mä tulin viettämään laatuaikaa kavereiden kanssa.
Parikyt tyyppiä ryntäsi heti lapun luo, jotkut pysähtyivät yhtäkkiä. Kynä. Lotalla ei ollut kynää. Mun laukku oli mun jalkojen vieressä lattialla. Ja mulla oli kynä. Ihmiset huuteli oliko jollakin kynää, ohjaajat näytti vain huvittuneilta.
Janikin oli niiden joukossa. Se katsoi ympärilleen ja äkkäsi sitten mut ja mun laukun. Se tuli määrätietoisin askelin kohti mua.
”Onko sulla kynää?” se kysyi ihan niin kuin se olisi ollut jokin arkipäiväinen juttu. Mulle se ei kuitenkaan ollut.
”Joo. Oota vähän”, mä kaivoin penaalin laukusta ja ojensin sitten Janille kuulakärkikynän.
”Kiitti.”
Kun Jani meni kirjoittamaan nimensä listaan, kaikki huomasi mistä se oli saanut kynän. Kuka muu kuin mä kantaa kynää mukanaan leirillä?
”Camilla, oo kiltti. Lainaa kynää”, multa aneltiin. Mun mielestä se oli hauskaa. Mä annoin niiden tuijottaa mua anovilla silmillään ennen kuin otin kynän.
”Kuka saa kiinni ekaks?” mä sanoin ja heitin sen ilmaan. Kun tyypit yritti sitten tonkia sitä lattialta, mä nousin ja juoksin niin nopeasti kuin voin yhteen piiloon. Se on mun piilo. Kukaan muu ei tiedä sitä. Pieni kolo pensaiden keskellä, jota ei ulkoapäin huomaa. Pian tyyppejä alkoi tulla ulos.
”Minne helvettiin Camilla katosi? Se antoi rikkinäisen kynän. Voi vittu!” Joku huusi oikein kovalla äänellä. Mä hihitin äänettömästi. Samassa mä huomasin, että puskat mun takana liikkui. Ne löysi mut, mä olen kuollut, oli mun eka ajatus, mutta mä en voinut estää huokausta pääsemästä kun mä huomasinkin, että se oli Jani.
”Sä oot nero”, Jani kuiskasi mulle ja ojensi kynän. Mä hymyilin ja luulin, että mun hymy ulottui varmaankin korviin asti. Jani tuli istumaan mun viereeni. Äänet alkoivat kaikota ja kyhjötettiin edelleen siellä pensaassa. Mä en olisi kylläkään halunnut lähteä minnekään. Janin vieressä oli hyvä istua. Mä tunsin miten meidät kädet hipaisi toisiaan. Mulle tuli kylmiä väreitä. Kumpa se hetki olisi jatkunut loputtomiin.
”Meidän pitää varmaan mennä. Ne hakee kohta kynän sisältä ja unohtaa koko jutun”, ja siinä samassa Jani oli poissa. Mulle jäin vain tyhjyydentunne, kun se ei istunutkaan mun vieressä.
Mä tulin kymmenen minuutin kuluttua meidän huoneeseen ja huomasin miten Iines oli jo peiton alla. Kellohan oli vasta yhdeksän. Se tyyppi on tosiaan seko. Jani ja Lasse sekä Tommi istui Suskin sängyllä ja jutteli Dianan ja Suskin kaa, jotka oli Dianan sängyllä. Jani hymyili mulle kun mä kiipesin omaan sänkyyni.
”Kasu, olisit nähnyt sen mekkalan, joka syntyi siitä rikkinäisestä kynästä!” Diana sanoi.
”Joo, toivottavasti oon elossa vielä huomenna”, sanoin ja kaivoin kirjan esiin.
